15.12.1999

Käsittelyratkaisu

A:n 28.1.1999 hovioikeudelle tekemässä kantelussa on ollut kysymys siitä, onko käräjäoikeus menetellyt oikein pitäessään A:n vangittuna, vaikka vangittuna pitämisen edellytyksiä ei ollut tutkittu kahden viikon kuluessa 13.1.1999 pidetystä vangitsemisasian käsittelystä eli viimeistään 27.1.1999. Korkein oikeus ei oikeusastejärjestyksen vuoksi tutki A:n täällä esittämää vahvistamisvaatimusta muilta osin.

Pääasiaratkaisu

A on pakkokeinolain nojalla vangittu Kotkan käräjäoikeuden päätöksellä 2.12.1998 epäiltynä todennäköisin syin törkeästä varkaudesta. Käräjäoikeus on lausumillaan perusteilla katsonut todennäköiseksi, että A vapaana ollessaan vaikeuttaisi asian selvittämistä pyrkimällä vaikuttamaan muihin rikoksen suunnitteluun ja toteuttamiseen osallistuneisiin henkilöihin. Syyte asiassa on määrätty nostettavaksi viimeistään 11.1.1999.

Käräjäoikeus on pakkokeinolain 1 luvun 21 §:n 3 momentin mukaisesti käsitellyt vangitsemisasiaa 2.12., 16.12. ja 30.12.1998 sekä 13.1.1999. Käräjäoikeus on viimeksi mainittuna päivänä määrännyt A:n pidettäväksi vangittuna samoilla perusteilla kuin aikaisemmin ja lisäksi sillä perusteella, että A, joka oli joulukuussa 1998 tuomittu rangaistukseen huhtikuussa 1998 tehdyistä kahdesta pahoinpitelystä ja jonka oli edellä mainitun törkeän varkauden lisäksi todennäköisiä syitä epäillä syyllistyneen heinä - syyskuussa 1998 kahteen varkauteen, elokuussa 1998 vahingontekoon ja virkamiehen väkivaltaiseen vastustamiseen sekä syyskuussa 1998 petokseen, todennäköisesti saamastaan rangaistuksesta huolimatta vapaana ollessaan jatkaisi rikollista toimintaansa. Käräjäoikeus on samalla pidentänyt syytteen nostamisen määräaikaa 25.1.1999 saakka ja määrännyt vangitsemisasian seuraavaksi käsittelypäiväksi 27.1.1999. Syyttäjä on 25.1.1999 toimittanut haastehakemuksen käräjäoikeuden kansliaan ja pääkäsittely asiassa on alkanut 11.2.1999.

Kysymys on siitä, olisiko käräjäoikeuden pitänyt ottaa A:n vangitsemisasia käsiteltäväksi 13.1.1999 jälkeen kahden viikon kuluessa eli viimeistään 27.1.1999 siitä huolimatta, että syyte asiassa oli nostettu 25.1.1999.

Pakkokeinolain 1 luvun 21 §:n 3 momentin mukaan tuomioistuimen on siinä tapauksessa, että syyte on määrätty nostettavaksi myöhemmin kuin kahden viikon kuluessa, otettava vangitsemisasia käsiteltäväksi vähintään kahden viikon välein, kunnes syyte on nostettu. Tämä säännös, joka muutettiin nykyiseen muotoonsa 1.10.1997 voimaan tulleella lailla (693/1997) oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain säätämisen yhteydessä, antaa selvän oikeusohjeen siitä, miten tuomioistuimen on käsiteltävä vangitsemisasiaa syytteen nostamiseen saakka. Pakkokeinolain säännöksistä ei ilmene, miten tuomioistuimen on käsiteltävä vangitsemisasiaa syytteen tultua nostetuksi. Sen sijaan pakkokeinolaissa ja oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetussa laissa on määräykset vireille tulleen rikosasian käsittelystä vastaajan ollessa vangittuna.

Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 5 luvun 13 §:n 1 momentin mukaan rikosasian pääkäsittely vangittua vastaajaa koskevassa asiassa on pidettävä kahden viikon kuluessa rikosasian vireilletulosta eli siitä, kun syyttäjä on nostanut syytteen toimittamalla kirjallisen haastehakemuksen käräjäoikeuden kansliaan, ellei säännöksen 2 momentissa tarkoitettu tärkeä syy vaadi kahta viikkoa pidempää määräaikaa. Saman lain 6 luvun 10 §:n mukaan lykättäessä pääkäsittely asiassa, jossa vastaaja on vangittuna, on pääkäsittelyä jatkettava lykkäyksen jälkeen viimeistään 14 päivän kuluessa käsittelyn lykkäämisestä tai siitä, kun lykkäämisen jälkeen on päätetty vangitsemisesta. Pakkokeinolain 1 luvun 23 §:n mukaan tuomioistuimen on lykätessään pääkäsittelyn asiassa, jossa vastaaja on vangittuna, samalla tutkittava, onko syytä pitää hänet edelleen vangittuna. Saman luvun 24 §:n mukaan tuomioistuimen on omasta aloitteestaan määrättävä vangittu päästettäväksi vapaaksi heti, kun edellytyksiä vangittuna pitämiseen ei enää ole.

Edellä mainitun 1.10.1997 voimaan tulleen lainmuutoksen yhteydessä kumottiin pakkokeinolain 1 luvun 22 §, jonka mukaan vangitulla oli oikeus saada pyynnöstään vangitsemisasiansa uudelleen tutkittavaksi, jos hän oli vangitsemisasian käsittelyn jälkeen, mutta ennen syytteen käsittelyä ollut yhtäjaksoisesti kaksi viikkoa vangittuna. Asia oli tuolloin otettava käsiteltäväksi viikon kuluessa pyynnön saapumisesta tuomioistuimeen. Säännös katsottiin tarpeettomaksi, koska saman luvun 21 §:ää ehdotettiin muutettavaksi siten, että tuomioistuimen oli omasta aloitteestaan otettava vangitsemiskysymys käsiteltäväksi kahden viikon välein (HE 82/1995 vp. s. 165).

Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain säätämiseen ja pakkokeinolain samassa yhteydessä tapahtuneeseen muuttamiseen johtaneet esityöt lähtevät siitä periaatteesta, että vangittuna pitämistä koskevaa asiaa ja vangittua koskevaa rikosasiaa on käsiteltävä kahden viikon välein. Näin on pakkokeinolain ja oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain selvien säännösten mukaan meneteltävä ennen syytteen nostamista ja asian ollessa tuomioistuimen käsiteltävänä. Edellä mainitut pakkokeinolain 1 luvun 22 §:n kumoamiseen johtaneet hallituksen esityksen perustelut viittaavat siihen, että kumotussa lainkohdassa vangitulle säädetty oikeus saattaa vangitsemisasiansa määräajassa uudelleen käsiteltäväksi on tarkoitettu korvata 1.10.1997 voimaan tulleen pakkokeinolain 1 luvun 21 §:n 3 momentin mukaisella menettelyllä, jonka mukaan tuomioistuimen on viran puolesta otettava vangitsemisasia käsiteltäväkseen vähintään kahden viikon välein. On perusteltua katsoa, ettei vangitun oikeusturvaa mainittujen lainmuutosten yhteydessä ole ollut tarkoitus heikentää. Mitään tukea säännöksen sanamuoto tai esityöt eivät anna sellaiselle tulkinnalle, että vangitsemisperuste tai peruste vangittuna pitämiselle vaikuttaisi vangitun oikeuteen saada säädetyin väliajoin oikeuden ratkaisu siitä, onko tällaista perustetta edelleen olemassa. Tällaisen tulkinnan puolesta ei myöskään ole esitettävissä oikeudenhoidon kannalta hyväksyttävää syytä. Näin ollen Korkein oikeus pitää oikeana tulkintaa, jonka mukaan vangittuna olevalle on tarkoitettu taata vähintään kahden viikon välein tapahtuva vangitsemisasian käsittely riippumatta siitä, millä perusteella hänet on päätetty pitää vangittuna ja siitä, onko syyte asiassa nostettu vai ei.

Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että A:n vangitsemisasia olisi pitänyt ottaa käräjäoikeudessa uudelleen käsiteltäväksi kahden viikon kuluessa edellisestä vangitsemisasian käsittelystä 13.1.1999 eli viimeistään 27.1.1999, vaikka syyte asiassa olikin nostettu 25.1.1999. Korkeimpaan oikeuteen hankitun selvityksen mukaan käräjäoikeus on 16.2.1999 julistamallaan tuomiolla määrännyt A:n pidettäväksi edelleen vangittuna. Vangitsemispäätös, josta A on hovioikeuteen kannellut, ei siten enää ole voimassa. Näin ollen enemmän lausunnon antaminen asiasta raukeaa.